Kuinka tuli sytytetään

Julkaisimme vuonna 2016 käännöksen englanninkielisestä How to Start a Fire -tekstistä, ensin pienenä painoksena omilla saatesanoillamme (PDF-tiedostossa) ja sitten hieman suurempana, risopainettuna painoksena vuonna 2017. Toista painosta on vielä saatavilla Lymystä 4 eurolla. Alla tekstimuodossa kaikista uusin, sähköistä julkaisua varten uudelleen oikoluettu versio.

Lataa PDF-tästä

 

Kutsu

 

Meidän on löydettävä jokaisesta hetkestä yhteys omiin voimiimme ja mahdollisuuksiimme. Meidän on voitettava se, mikä pitää meidät erossa niistä.

 

Suoraan asiaan: Sivilisaatiomme on romahtamassa. Romahdus on tiedostettu monella tasolla: filosofit, tutkijat, poliitikot, sotilasstrategit, ekonomit, jopa NASA ovat alkaneet varoitella ekologisesta katastro­fista, teknologisesta singulariteetista ja ylipäätään tuntemamme elämänmuodon romahduksesta. Uutisankkurit panikoivat kuin takavuosien survivalistit: Arktis sulaa, japanilaiset teinit ovat lakanneet harrastamasta seksiä, yksityisyritys haluaa rakentaa siirtokunnan Marsiin, huppupäiset mielenosoittajat ryöstelevät Euroopassa ja ihmiset saattavat kuolla sukupuuttoon vuosisadan loppuun mennessä.

 

Kaiken hulluuden keskellä jotkut yrit­tävät pelastaa ihmiskunnan hajottamalla kaiken julkisen elämän jatkuvaan sodankäyntiin. Kaupunkisuunnittelijat lyöttäytyvät yhteen sotilas­asiantuntijoiden kanssa estääkseen tai hallitakseen pienimpiäkin häiriöitä. Kaupunkinörtit ja vihreät kapi­talistit haluavat säilyttää nykyisen riiston ilman park­kipaikkoja ja fossiilisia polttoaineita. Kyberneetikot eivät enää pysty peittelemään imperialistisia fanta­sioitaan: »Kuvittele, jos voisimme tallentaa rikollisten mielet tietokoneelle ikuisen vankeuden simuloimiseksi! Mieti siitä koituvia säästöjä!« Kaikkea kannattelevat tavalliset kansalaiset, jotka vain haluavat olla rauhassa, jotka suojelevat nykyistä sivilisaatiota ja sen vääriä ajatuksia aivan samoin kuin talonpojat aikanaan taistelivat Ludvig XVI:n, tsaari Nikolain ja miljoonan muun kuolevan hallinnon puolesta.

Tästä huolimatta sortuvien rakennelmien kes­keltä on syntynyt myös maailmanlaajuinen kamppailu. Tunisia, Egypti, Espanja, Kreikka, Italia, Yhdysvallat, Libya, Syyria, Ranska, Chile, Japani, Kanada, Brasilia, Turkki, Bosnia, Taiwan, Ukraina ja niin edespäin. Kaikkialla maailmassa ihmiset ovat päättäneet taistella erilaisen olemisen tavan, elämisen arvoisen elämän puolesta. Samat menetelmät putkahtavat esiin ympäri maailmaa ja jalostuvat paikallisiin oloihin sopiviksi: aukioiden ja talojen valtaukset, palavat barrikadit, ruoan ja vaatteiden yhteisölliset haltuunotot, naa­mioidut mielenosoitukset, Molotovin koktailit, katu­klinikat, hakkeroinnit ja tietovuodot, moottoriteiden tukkimiset ja lakot. Vuonna 2008 todistimme ihmetellen, kun Kreikka paloi. Nyt vastaavat näkymät ovat hämmästyttävän arkipäiväisiä. Emme usko tilanteen muuttuvan lähiaikoina.

Yksi puoli siis yrittää säilyttää sivilisaation läpi sen romahdusta ennakoivien kriisien, toinen taas järjestäytyy täysin erilaisen tulevaisuuden puo­lesta. Nämä kaksi ovat asettautuneet romahtavan järjestelmän eri puolille muodostaen globaalin sisäl­lissodan vastakkaiset voimat. Tätä konfliktia ei voi pelkistää keskusteluksi hallituksen muodostajasta tai muodosta. Konflikti on syvemmällä kuin taloudessa tai sosiaalisessa epäoikeudenmukaisuudessa. Tässä konfliktissa on kyse inhimillisen ja ei­-inhimillisen elämän tulevaisuudesta ja siitä, mitä elämä tarkoittaa aikana, jolloin kaikki sosiaalinen kanssakäymi­nen tuottaa tietojärjestelmiin tallennettavissa olevaa informaatiota. Olemme siirtyneet uuteen geologi­seen aikakauteen, jonka muodostumista luonneh­tii fantastinen tragedia. Meidän täytyy käsitellä aikamme todellisia kysymyksiä: mitä tarkoittaa olla ihminen 2000-­luvulla? Miten elätämme itsemme autiomaassa, ydintuhon keskellä, kaupungin tuh­kassa? Miten pysäytämme metropolin? Miten koh­taamme heidät, jotka ovat juuttuneet maaseutu­lähiöiden sotkuihin? Miten toteutamme halujamme? Keiden kanssa elämme ja miten? Miten opimme? Miten rakastamme itseämme ja toisiamme? Meidän on oltava valmiita näkemään tilanne sellaisena kuin se on ja tarjota käytännöllisiä vastauksia näihin kysymyksiin. Panoksena on koko maailma.

Haluaisimme jokaisen kapinallisen teon muuttuvan pysyväksi. Haluaisimme elää näissä ilmiöissä, yhteisöissä, jotka ruokkivat itsensä, vaa­tettavat itsensä, keskustelevat ja tanssivat yhdessä, taistelevat yhdessä, surevat yhdessä ja kasvavat yhdessä. Esteeksi muodostuvat valmiit vastaukset kysymyksiin, joita meidän ei olisi koskaan pitänyt esittää, rautalanka, joka estää meitä harhailemasta tutuilta poluilta. Joten mitä nyt? Haluaisimme päästä umpikujasta lopullisesti—mutta loppujen lopuksi kieltäytymisemme voima riippuu kieltäytyjien yhteisöllisestä voimasta. Se voima meidän täytyy itse rakentaa.

 

Hankitaan omaisuutta. Perustetaan piraattiradio. Rakennetaan helloja. Opetellaan kokkaamaan. Opetellaan kieliä. Hankitaan aseita. Avataan yrityksiä. Vallataan taloja. Perustetaan kahviloita. Ravintoloita. Pizzapaikkoja. Kirjakauppoja. Permakulttuuritiloja. Hoidetaan haavoja. Sorvataan. Korjataan patoja. Puutarhoja. Rakennetaan ystävyyksiä. Hankitaan kameroita ja kuvataan dokumentteja. Keskustellaan vanhojen tovereiden kanssa. Opetellaan taistelutaitoja. Luetaan. Matkustetaan. Opitaan toisiltamme. Julkaistaan sanomalehtiä. Kestetään vaikeita aikoja. Ryöstellään. Pidetään alueellisia tapaamisia. Kirjoitellaan sisäisiä uutiskirjeitä. Jalostetaan sabotaasin taitoja. Jaetaan vastainformaatiota. Orgioita. Painokoneita. Raaka­aineita ja tuotantovälineitä. Kolmetuhatta retkikulhoa. Selviytymispakkauksia. Luomusiemeniä. Jaetaan ajatuksia, tunteita ja harjoituksia. Opetellaan historiaa ja opitaan historiasta. Rakennetaan pöytiä. Tehdään taidetta. Mennään metsään. Kesälomille. Tanssimaan. Hankitaan autoja. Varastetaan rahaa. Muutetaan lähekkäin toistemme kanssa. Käynnistetään holtittomia mellakoita.

 

Neljän viime vuoden aikana olemme osin tietoisesti ja osin onnekkaiden sattumusten kautta käynnis­täneet prosessin, jossa olemme muodostaneet itsestämme materiaalista, kapinallista voimaa. Kun löysimme toisemme puistoista ja kaduilta, Occupy­-liikkeessä vietetyt kuukaudet olivat jo muuttaneet meidät niin kuin ne muuttivat kaiken muunkin. Vaikka tarinamme alkoi satunnaisilla tapaami­silla—kouluissa, punk-­keikoilla, taideskenessä, kahvi­loissa, baareissa—yhteisen voimamme kasvu johtuu levottomuuden aallosta, jota olemme itse muovan­neet. Samalla innoituksena ovat toimineet monet omilla tavoillaan järjestäytyneet yhteisöt: hakkerit, kaupunkiviljelijät, tee­-se-­itse -taidetilat, kriisikultit ja oman elämänsä hustlerit.

Olemme oppineet, että asuttamamme ympä­ristö—kutsuttiinpa sitä sivilisaatioksi, imperiumiksi tai länneksi—on rakennettu estämään todellisten uhkien muodostumisen nykyjärjestelmälle. Meille tarjotut poliittiset identiteetit—anarkismi, ympä­ristöaktivismi, marxismi, sosialismi—tuotettiin sellaista historiallista hetkeä varten, joka on jo ohitettu. Vanhat identiteetit eivät ole olleet enää vuosikymmeniin taistelukelpoisia. Haluamme jättää niiden heikkoudet menneisyyteen mutta säilyttää sen, mikä antaa meille voimaa. Taistellessamme ja vanhetessamme yhdessä kohtaamme voimia, jotka ovat uhanneet ja yhä uhkaavat repiä meidät erilleen toisistamme. Vastustamme erilleen ajautumista, eksymistä, paluuta kapitalistisen normaalitilan yksi­näisyyteen ja katkeroitumista pitämällä kiinni toisis­tamme. Kyseessä ei ole niinkään teoreettinen päätös kuin eletty käytäntö. Olemme joutuneet kerta toi­sensa jälkeen todistamaan, miten jokainen taistelu päättyy kohdattuaan kyvyttömyytensä luoda edel­lytykset omalle selviytymiselleen, ja siksi haluamme rakentaa itseään ylläpitävän tavan taistella.

Meidän on löydettävä jokaisesta hetkestä yhteys omiin voimiimme ja mahdollisuuksiimme. Meidän on voitettava se, mikä pitää meidät erossa niistä.

Yhteisen voiman luominen on jo alkanut, mutta se tarvitsee äärettömästi uusia alkuja—alkuja välittömästi läsnä ja saatavilla olevissa olosuhteissa. Tällä tekstillä haluamme kannustaa laajentamaan vallankumouksellisuuden aluetta. Haluamme vastata kysymykseen, jonka kysymme itse ja joka kysytään meiltä päivittäin: »Mitä meidän itse asiassa on tehtävä?« Olemme vältelleet vastausta liian pitkään, ja tavanomaiset vastaukset ovat menettäneet voimansa. Ihmiset, jotka tapaamme vain ohimennen, eksyvät turhan usein pakkomielteeseensä pitäytyä normaa­lissa tai kuvittelevat jonkin tietyn olemassa olevan poliittisen yhteisön ainoaksi mahdolliseksi aluksi. Vaikka ystävyydet ovat välttämätön osa taisteluamme, uskomme täydestä sydämestämme, että jokainen voi aloittaa vallankumouksellisen voiman rakentamisen välittömästi omasta tilanteestaan käsin. Sanomattakin pitäisi olla selvää, että taistelussa ei ole portinvarti­joita: kuka tahansa, missä tahansa voi aloittaa mistä tahansa. Välittömästi.

Seuraavaksi esitämme visiomme mahdolli­sesta lähitulevaisuudesta ja keinoja sen saavuttami­seksi, heikosta eristäytymisen tilasta kohti kasvavaa vallankumouksellista voimaa. Olemme kehittäneet tätä visiota vuosien ajan, automatkoilla ja myöhään öisin, baareissa ja puistoissa, oman kaupunkimme ja ympäri maailmaa saapuneiden tovereiden kanssa. Ehdotukset käytännöllisistä toimista tulee käsittää todellisina mahdollisuuksina, jotka yksi kerrallaan liittyvät yhteen kokonaisvaltaiseksi strategiaksi. Ajattele omaa elämääsi, omia ystäviäsi, omia taipu­muksiasi — ja mieti tarkasti erilaisen elämisen mahdollisuuksia, niitäkin joita ei ole esitetty tässä.

 

Yksi asia on selvä: kukaan meistä ei ikinä tule onnis­tumaan yksinään. Tarvitsemme jotain, joka ylittää »minut« yksittäisenä toimijana ja kaikki tavat, joilla meitä on opetettu suhtautumaan ympäröivään maa­ilmaan, ystäviimme, itseemme. Niinpä ensimmäinen askel sodassa asioiden nykyistä tilaa vastaan on: löytää toisemme.

Tosiasiassa kapinan mahdollisuudet ovat läsnä kaikkialla. Siinä missä työväenliikkeellä oli tehtaansa tapaamispaikkoinaan ja lakkonsa rikku­reiden paljastamista varten, meillä on metropolin tila kohtaamisia varten ja lukematon kirjo kumouk­sellisia keinoja selvittää, kuka kukin on: mellakka, blokkaus, valtaus, varkaus jne. Kahvilat, ravintolat, baarit, punttisalit, yliopistot, yhteisöpuutarhat, kirja­kaupat, lukupiirit, taidegalleriat, puistot, hakkerita­paamiset, torit, salongit: antagonismi halkoo kaik­kia näitä paikkoja, puolia ja osapuolia, yhteenottoja ja seurauksia, jotka kätkeytyvät julkisen keskustelun pinnan alle. Vain olemalla tarkkaavaisia voimme herkistyä huomaamaan nämä vastakkainasettelut.

Tämä tarkoittaa meille sitä, että varteen­otettavia tovereita lymyää paikoissa, joista emme tavallisesti heitä osaisi etsiä. On varottava houku­tusta sivuuttaa joku ulkonäön, luokan, identiteetin tai kielen perusteella. Säveltääksemme uusia rytmejä vallankumoukselle meidän täytyy sopeutua taistelun ja intohimon melodioihin, jotka ylittävät tai jäävät muuten huomaamatta meille opetettujen sosiologis­ten ja poliittisten kategorioiden takia.

Ystävyyksien poliittisuus tulee ilmi, kun taipumuksemme ovat samankaltaisia, kun tie­tomme ja voimamme ovat vuorovaikutuksessa ja kohtaavat tavoilla, jotka tekevät meistä vahvempia. Olen sidottu ystävääni valintojen, ymmärryksen tai päätösten kautta ja voimani kasvaa hänen voi- miensa mukana. Samoin olen sidottu viholliseeni: kasvattaakseni voimiani minun täytyy uhmata häntä, heikentää hänen voimiaan. Jotkut tapahtumat teke­vät meistä enemmän kuin mitä olemme, kun taas toiset heikentävät meitä. Meidän on herkistyttävä tilanteen todellisuudelle ja syleiltävä ensimmäi­senä mainittua ja paettava jälkimmäistä, vaikka se kuinka tekisi kipeää.

Ensikohtaamiset voivat muodostua eettis­-poliittisiksi voimavaroiksi, mutta vain jos suhteita kehitetään siihen pyrkien. Ongelmana ei ole, että ihmiset eivät ymmärtäisi mikä tässä kaikessa on panoksena, vaan yleinen eristäytymisen ja tasapak­suuden tila. Yhteiskunnassamme ihmiset tuntevat yhteyttä muihin mitättömien esteettisten saman­kaltaisuuksien ja identiteettien perusteella—identi­teettien, jotka kumpuavat taloudesta tai muka-­po­liittisista kulisseista. Nämä valheelliset yhtenäisyydet joko luovat rajoja, jotka tukahduttavat eroavaisuuk­sia ja mahdollistavat homogeenisen muodon ilman suuntaa (massaorganisaatiot, vallankumoukselliset kaaderit, poliittiset skenet), tai synnyttävät mer­kityksettömiä eroja, jotka purkavat intensiteetin muodostumisen ensimmäiset asteet. Yleensä pelkät yhteiset kiinnostuksenkohteet riittävät kannattele­maan ihmistenvälisiä suhteita. Ne ilmentyvät ker­hoina, klikkeinä, keräilynä, Instagram-­yhteisöinä ja alakulttuureina kaikkialla ympärillämme. Kun meitä yhdistää vain intressit tai esteettiset samankaltai­suudet, suhteemme ovat helposti tunnistettavissa ja näin ollen hallittavissa, jämähtäen helposti sulatetta­viksi, turvallisiksi ja hallituiksi identiteeteiksi.

Voimme ylittää pinnallisten subjektiivisuuk­sien rajat vain kehittämällä eettisen suhteen maa­ilmaan—luomalla, yleistämällä, konkretisoimalla, puolustamalla. Nimenomaan etiikka, ei moraali, joka koostuu miljoonasta elämäämme sääntelevästä pikku säännöstä ja tuhannesta sääntöjä tuottavasta hypoteesista. Moraalia harjoitetaan oikeussalissa, luokkahuoneessa, kirkossa, eikä se auta löytämään tietä uudenlaiseen tapaan elää. Etiikka—ei iden­titeetti (työläinen, opiskelija, köyhä, rikas, musta, nainen, anarkisti), jonka demokratian ja Facebookin inhottava ristisiitos meille joka hetki tarjoaa. Tätä vastoin kysymys etiikasta on kysymys siitä, miten olen maailmassa. Ei eksistentiaalisesti vaan taktisesti. Etiikan kehittämisen esteenä on joukko mekanismeja ja laitteita, jotka kannattelevat nykyisen elämämme vihamielistä ympäristöä: kytät ja vankila, tietysti, mutta myös metron portit, teknisen tiedon hyö­dykkeistäminen ja yksityistäminen, kapinanhallinta, moottoritiet. Jos nykyinen maailma sallii minkään­ laista etiikkaa, se ilmenee vain eksistentiaalisen puut­teen epidemiana: yksiulotteisen elämän hegemoniana, jonka mukaan jokainen ajatus täytyy erottaa seurauk­sistaan, jossa jokainen intohimo »loppuu siihen, mistä muut alkavat«. Todellisen vapautumisen perusta on yhdistää se, mihin uskomme siihen, mitä teemme. Kun tämä tapahtuu juhlissa, konsertissa, mieleno­soituksessa, tehtaassa, ruokakaupassa tai muualla, poliisi ilmestyy vääjäämättä paikalle.

Olisi huolimatonta väittää, että kaikki into­himojen kohteet ovat yhtä hyviä—tällainen pluralis­tinen liberalismi on hallinnut kuluttajamarkkinoita ja yliopistoja viimeiset puoli vuosisataa. Vaikka ympä­ristöämme hallitaan konfliktin estämiseksi, pelkkä konfliktin fetisoiminen ei tavoita sitä, mistä todella on kysymys. Kuten olemme nähneet Ukrainassa, vastarinta valtiota vastaan voi saada monia muo­toja, ja myös fasistit osaavat nousta barrikadeille.

 

Kommunistinen dispositio — joka koskee pääoman ja sitä suojelevan valtion tuhoamista — on jatkumo, joka sitoo toimintamme yhteen; anarkistinen kieltäytymi­nen hallinnasta ja esineellistämisestä on kapinallisten mahdollisuuksiemme levittämisen perusta.

 

Suhteidemme tunteelliset ja affektiiviset voimava­rat täytyy pystyä ilmaisemaan myös materiaalisina. Jos emme onnistu tässä, ajaudumme vääjäämättä erillemme. Jokainen päätös elämässä on kysymys, johon voi vastata monella eri tavalla: missä elämme ja kenen kanssa, mistä saamme ruokamme ja kuinka jaamme sen, miten saamme rahaa ja mitä teemme sillä. Yksityiset velvollisuutemme tai vas­tuumme voidaan ymmärtää mahdollisuutena lisätä yhteistä voimaamme.

Aluksi jaettu voi olla pientä ja hetkittäistä: herkkuateria, joka on valmistettu varastetuista aineksista; muutama skidi jakamassa käännettyjä kannuja yhteisiä graffiteja varten yhtenä yönä; baris­tojen kahvinkähvellyssalaliitto, jossa varastetut sum­pit jaetaan ystävien kanssa kotona. Järjestäytymällä voi jakaa pidemmän päälle enemmän. Asutaan yhdessä. Jaetaan aterioita. Jaetaan rahat. Hankitaan kaikille sosiaaliturva, rakennetaan maatiloja, jae­taan tapoja varastaa ja väärinkäyttää resursseja. Opetellaan kokkaamaan kahdelle, sitten neljälle, sitten kahdellekymmenelle, sitten tuhannelle. Voiman rakentaminen tarkoittaa, että etsimme alati tapoja lisätä yhteistä voimaamme ja järjestäytyä tavoilla, jotka mahdollistavat sen käyttöä. Taitoja ja erikoisosaamista on ryöstettävä niiltä älyllisiltä markkinoilta, joille ne on tarkoitettu. Yrttihoito, itsekorjaus, kodinrakennus, kirjanpito, permakult­tuuri, ohjelmointi, lakituki, kaikelle on käyttöä. Vakiintunut tapa jakaa kaikki ilman tasapainotettua vastavuoroisuutta voi luoda helppouden tunteen, joka olisi itsessään vaarallinen. Tavallisesti tällaiset vertaistuen ja hoitamisen suhteet eivät ole sallittuja yksiavioisen parisuhteen tai ydinperheen ulkopuo­lella. Rakentaessamme jaettua elämää rahan tarpeen ja keskinäisten suhteidemme kirjanpidon pitäisi muuttua vähemmän käytännölliseksi, vähemmän tarpeelliseksi ja absurdimmaksi. Voimme jakaa niin paljon enemmän kuin Netflix-­tunnuksemme.

Tätä varten tarvitsemme paikkoja. Paikkoja, joissa tavata, joiden osoitteet voimme julkaista, koska niitä ei voi liittää yksittäiseen nimeen, paik­koja, joihin mahtuu viisikymmentä henkilöä, jotka eivät mahtuisi yksittäiseen kotiin, paikkoja, joihin mahtuu tuhat henkilöä, jotka eivät mahtuisi sisä­tiloihin. Paikkoja, joissa voimme olla tuotteliaita ja joissa on tarpeeksi tilaa ja välineitä korjata saundikärrymme. Paikkoja, joissa voimme painaa sanomalehtiä, joissa on teollisuusluokan tulosti­met ja piirtopöydät. Paikkoja, joissa tavata: kah­viloita, ravintoloita, pizzapaikkoja, kirjakauppoja, kuntosaleja, baareja. Vuokrataan tiloja. Tai mikä vielä parempaa, ostetaan rakennuksia, hankitaan omaisuutta. Ei anneta nousevien hintojen työntää meitä yhä kauemmas niistä kaupunginosista, joissa meidän pitäisi olla.

Selvennykseksi todettakoon, että emme ehdota maan ja taitojen hankkimista pelkkää »vetäytymistä« varten. Haluamme rakentaa taistelua, kapinaa, joka tapahtuu jokapäiväisessä elämässämme, ei lomana siitä, kapinaa, joka voisi ilmentyä sykkivänä, kulmikkaana pienten tapahtumien ja taukojen rytminä, jatkuvana kumouksena. Yhteinen talo pikkukaupungin keskellä voi muodostua poliittisen elämän solmu­kohdaksi tai yhteiseksi taakaksi. Omaisuuden, raken­nusten ja maan hankkiminen ei ole koskaan tarpeeksi itsessään. Meidän täytyy tulla alueiksi lisäämällä poliittisten suhteiden kiertoa ja tiheyttä alueen sisällä ja niiden välillä. Emme näe juurikaan järkeä pakko­ mielteisessä suhtautumisessa tällaisten hankkeiden moraaliin tai »sisäiseen dynamiikkaan«. Varokaa käyttämästä toisianne hyväksi ja pitäkää yhdessä asiat, jotka yhteiskuntamme erottaa: käytännön ajat­telun kanssa, suunnittelun toiminnan kanssa, ajattelun tunteiden kanssa. Kaiken taakaksi muodostuvan voi hylätä. Haluamme aikamme vastineeksi lisää voimaa ja energiaa, emme vähemmän, joten tehkäämme vain sellaisia asioita jotka liikuttavat meitä.

Meidän on opittava yhdessä, millä keinoilla meitä hallitaan, ja kehitettävä tapoja löytää näiden keinojen heikkoudet. Meidän täytyy jakaa työkaluja taktiseen ajatteluun, strategiseen visiointiin, runol­liseen yhteyteen. Meidän täytyy ymmärtää, miten ympäristömme rajoittaa meitä ja jakaa meidät, miten ideologiat pitävät meidät säyseinä, hyvin käytännöl­lisellä tasolla. Mutta meidän täytyy myös oppia ja jakaa tapoja kerätä resursseja, keinotella ja rakentaa kumouksellista salaliittoa. Kun strategisia työllisty­misen mahdollisuuksia ilmestyy, meidän pitäisi tarttua niihin silmänräpäyksessä. Otollisten tavaralähetysten saapuessa meidän pitäisi olla valmiina nappaamaan ne—»Se tippui rekan takakontista«. Kun mellakka alkaa, meidän pitää tietää, miten levittää sitä ja rikkoa poliisin viestintäyhteydet. Kun maahanmuuttovirano­maiset aikovat tehdä ratsian lähistöllä, meidän pitäisi osata varoittaa ihmisiä ja auttaa heitä pakenemaan. Kun toveri kärsii masennuksesta, hänen ei pitäisi joutua epäilemään, ettei häntä rakasteta. Näiden ongelmien tekninen puoli pitää ottaa vakavasti.

Toissavuosisadalla Yhdysvaltain eteläosia halkoi valtava salaliitto. Hevosajurit, tarkk’­ampu­jat, kääntäjät, tähystäjät, saluunat, hostellit, kirkot, maatilat, huhut ja orjat kytkeytyivät strategisesti yhteen kirjaimellisesti tuhansien kilometrien alueella. Salaliiton kannattajia seurattiin, valvottiin, met­sästettiin ja sorrettiin. Heidän kykynsä muokata elämänsä yhteiseksi käytännöksi teki heistä lannis­tumattomia ja he salakuljettivat tuhansia karkureita pois orjuudesta. Meitä ei kiinnosta, oliko tämä hyökkäys aikansa kaupallisia instituutioita vastaan vai vain vaihtoehtojen rakentamista, emmekä usko että kysymys aikanaan kiinnosti heitäkään. Uskomme että nykytilanteessa voisi olla hyödyllistä käyttää tätä perintöä historiallisena näköalapaikkana, josta käsin hahmottaa ja hioa toimintaamme.

 

Tulemme väistämättä kohtaamaan niitä, jotka yrittä­vät hajottaa taistelumme väittämällä, että yritämme vain rakentaa uutta yhteiskuntaa nykyisen sisälle, ja niitä jotka väittävät, että olemme ääriliike, joka on kiinnostunut vain tuhoamisesta. Vähät väli­tämme näistä idiooteista, joiden mielestä olemme samaan aikaan nihilistejä ja elämäntapafiilistelijöitä. Tunnistamme nämä erotteluiksi, jotka ovat ominai­sia imperiaaliselle logiikalle: normaali ja epänormaali, kansalainen ja rikollinen.

Taistelut ja vastakkainasettelut normali­soituvat, kun ne pakotetaan ilmaisemaan itsensä suhteessa valtioon, yrityksiin ja muihin instituu­tioihin. Tämä kuuluu aktivistien ja sosiaalisten liikkeiden toimialaan. Houkutus ajautua vasem­mistolaiseen tai oikeistolaiseen yhteisötoimintaan on sitkeä ja ymmärrettävä. Nämä ryhmät—kirkot, kansalaisjärjestöt, ammattiyhdistykset, poliittiset puolueet—tarjoavat jatkuvuutta, vakautta, joskus rahaa, poikkeuksetta teeskenneltyä pragmaatti­suutta. Mutta aktivistien tapa toimia on aina jäljitellyt rakenteita, jotka se on haastavinaan, vastaten pelkillä asteittaisilla vaatimuksilla voimiin, jotka jakavat elämämme työhön, rotuun, lääketieteelliseen hoitoon ja avio-­oikeuksiin. Mukautumalla hallitse­viin keskusteluihin aktivisteilta on jäänyt huomaa­matta, mistä kaikessa on todella kyse ja että elämä ei ole vain kokoelma erillisiä ongelmia.

Toisaalta monet vetäytyvät epänormaalin kate­goriaan, usein vastauksena valtion yrityksille sulauttaa vastavoimat itseensä, eristäen itsensä yhteiskunnasta, sen säälittävistä iskulauseista, sen kamalista tavoista pitää ihmiset aloillaan. He antautuvat militanteiksi. Mutta poliittisiin toisinajattelijoihin on varauduttu, aivan kuten liikennesuunnittelu varautuu ensisijaisesti ruuhkiin lisäämällä kaistoja, säätämällä nopeusrajoi­tusta ja ramppeja ja sijoittelemalla siltoja. Hallinto tarvitsee militanttia subjektia. Poliisioperaatio on onnistunut vasta, kun järjestäytynyt solu, jengi, mafia, terroristi tai jokin muu rikollinen toimija on tun­nistettu ja tuhottu. Hyväksymällä itsensä osapuoleksi hallintovallan keskusteluissa, antiteesinä heidän tee­seilleen, väkivaltana heidän väkivallattomuudelleen, militantit on tuomittu ennen kuin he edes aloittavat. Heidän kohtalonsa on jo määrätty—eristäminen ja kuolema. Kaikkein pakottavin militantin aiheuttama uhka kapinalle on kuitenkin vallankumouksen erikois­tuminen—jolloin miljoonat ihmiset vakuuttuvat, että heidän paikkansa on katsojina poliisin ja »kapinallis­joukkojen« välisissä konflikteissa.

Normaali ja epänormaali, kansalainen ja rikollinen ja jokainen muunnelma näistä dikoto­mioista vahvistaa toistaan—mikä tarkoittaa, että kumpikaan ei tarjoa tietä ulos. Meidän täytyy oppia olemaan näkyviä liikkeelle ja näkymättömiä valtiolle. Näin tekee jokainen rahanpesijä, jokainen salattu sähköposti, ja näin meidänkin täytyy ope­tella toimimaan. Mellakoivalla nuorisojoukolla ei ole paskan väliä, jos he eivät ole tarpeeksi älykkäitä ja nopeita olemaan jäämättä kiinni ja jos heillä ei ole varaa maksaa kiinni jääneiden ystäviensä takuita. Samoin puutarhojen verkosto on vain muistutus siitä, että jupit ovat muuttaneet alueelle ellemme muista, millaista taistelua todellinen autonomia edellyttää. Yksittäisellä teolla (terveydenhoidolla, älytyöllä, ruoanlaitolla) tai tietyllä esineellä (tulosti­mella, spray-­kannuilla, lasipurkeilla, metallilla) ei ole merkitystä vaan merkitystä on vain niiden tavalla yhdistyä muihin esineisiin ja käytäntöihin—ja sillä, kuinka liitymme itse tähän kiertoon. Voimme antaa uuden hahmon mille tahansa mitä teemme ja mihin tahansa koskemme, jos kytkemme sen muihin käy­täntöihin, tiloihin ja tovereihin. Älä anna parjaajien huijata itseäsi: aivan kuten taidot voivat olla vain ajanvietettä, monet ovat menettäneet itsensä pikku­maisen vandalismin ja militantin aktivismin vieraan­tumisen kehään. Tavoitteena on yhteinen matka, jonka aikana voimme käyttää mitä tahansa tarpeelli­sia keinoja ylittääksemme esteet, joita on kaikkialla.

 

Kriisistä, katastrofista ja poikkeustilasta on tullut nykyisen hallintomuodon perusaineksia. Kriisitilan, huomion ja ihmisten uudelleenjärjestelynä. Kriisi poikkeustilahallintona, lainvoimana. Kuten monet ovat pakosta huomanneet, kriisejä tuotetaan, kun asioita pyritään järjestämään uudelleen. Poikkeustila — hallinnollisen anarkian tila — on nimi, joka on annettu maailman kahtiajaolle voi­mien nykyisen järjestyksen tilassa: valtio vastaan yhteiskunta. Näimme tämän Bostonin maratonin pommitusta seuraavina päivinä, kun tankit vyöryi­vät amerikkalaisen kaupungin kaduille etsimään yksittäistä teiniä. Luonnonkatastrofit, pandemia, kuivuudet, sähkökatkot, kapina ja invaasio: nyky­aikaiselle hallintovallalle nämä tapahtumat ovat yksinkertaisesti epäjärjestyksen hetkiä, joita se voi käyttää hyväkseen. Mutta jos nämä hetket ovat­kin otollisia vihollisillemme heidän yrityksissään palauttaa hetkelliset häiriöt uudeksi, yhä brutaa­limmaksi ja tyhjemmäksi normatiivisuudeksi, ne voivat olla vielä tuplasti otollisempia meidän yri­tyksessämme hajottaa tämä yhteiskunta lopullisesti. Meidän täytyy viedä orastavat kriisit mahdollisim­man pitkälle: tehdä jokaisesta lakosta yleislakko; jokaisesta sähkökatkosta ryöstöjuhla; jokaisesta mielenosoituksesta mellakka; jokaisesta mellakasta kapina; jokaisesta työtaistelusta pysyvä blokkaus. Meidän täytyy kaivaa juoksuhautoja yhteiskunnan jokaiseen murtumaan.

Paikallisen tason tapahtumat täytyy puskea kaupunginosien, kylien, kaupunkien ja valtioiden rajo­jen yli. Avataan viestintäyhteyksiä. Ollaan älykkäitä: jos viereisen kaupungin tovereilla on painokone tun­nin matkan päässä, saattaa olla järkevämpää perustaa painon sijaan permakulttuuritila. Sen sijaan, että tuplaamme asioita, jotka laajennettu »me« kykenee jo tuottamaan, meidän pitää luoda verkostoja, joita pitkin voimme kierrättää resurssejamme.

Vihamielinen ympäristömme ja sen taustalla vaikuttavat mekanismit estävät meitä rakenta­masta omaa voimaamme, tulemasta kosketuksiin sen kanssa. Vastavallankumouksellinen prosessi on läsnä sekä perustavanlaatuisella, lähes näky­ mättömällä jokapäiväisen elämän tuottamisen tasolla että näkyvästi suoranaisena alistamisena. Järjestäytyminen auttaa ylittämään nämä esteet, yksi kerrallaan.

 

Oman mielikuvituksemme voimattomuus on usein lamaannuttavin este vallankumouksellisten voimien rakentamisen tiellä. Jos pysähdymme pohtimaan välittömiä halujamme, ne saattavat tuntua yhtä vierailta kuin niitä luova ympäristö. Kohtaamme oman pysähtyneisyytemme ja oman vimmamme, kaksi automaattista reaktiota epävarmuuteen. Jotkut masentuvat tai vetäytyvät katsojiksi ja jäävät odot­tamaan muiden aloitetta. Toiset hyökkäävät tehdäkseen jotain, mitä tahansa, pitääkseen ahdistuksen ja tylsistymisen etäällä. Aloittamalla toimintamme suunnitelmalla, jonka tarkoituksena on mahdollistaa yhteys omaan potentiaaliimme, seuraavat mahdolli­set askeleet alkavat tuntua selvemmiltä. Ja silloinkin kun ne eivät ole selviä, voimme käydä keskustelua. Jos sekään ei auta, voi aina ottaa riskejä.

Kapitalistisen talousjärjestelmän rajat, työ­paikat, vuokrat ja epäsuotuisat asuinratkaisut hait­taavat yhteisen elämän rakentamista. Tovereiden ja ystävien pakko tehdä töitä on osoitus syvällisestä heikkoudestamme. Tämä on yhteinen ongelma, johon pitää suhtautua vakavasti. Työstä täytyy tehdä vapaaehtoista: taktista tai strategista, nau­tinnollista, ei selviytymisen ehtoa. Kaikkein pakot­tavin kustannus on tietenkin lähes aina vuokra. Se pakottaa meidät töihin ja tekee meistä tarpeetto­man haavoittuvia vuokraisäntien päähänpistoille, erilaisille hätätapauksille ja kaupunkitilan muutok­sille. Tovereiden pitäisi järjestäytyä ja ostaa asuntoja mahdollisimman pian. Se on halvempaa kuin vuok­raaminen ja voi luoda meille suurempaa pysyvyyttä ja siten auttaa luomaan strategisia oivalluksia ympäröivistä konflikteista.

Törmäämme omaan tietämättömyyteemme yrittäessämme pitää huolta toisistamme—täydelli­seen kokemattomuuteemme ystävyyksien luomisessa ja ylläpitämisessä, täydelliseen hämmennykseemme yrittäessämme rakastaa toisiamme, täydelliseen heikkouteen, kun yritämme tukea toinen toistamme emotionaalisesti, henkisesti, aineellisesti. Näiden olosuhteiden ei pitäisi rampauttaa meitä, mutta jos annamme niiden määrittää keitä olemme ja mitä teemme, ne hyvinkin saattavat. Ne ovat lopulta vain esteitä, ja kuten kaikki esteet, ne voidaan ylittää.

Kohtaamme väistämättä omat heikkou­temme hetkittäin. Kortteli tuhotaan uuden tieltä, kokoustila ratsataan, liike kuolee. Jokaista taistelun kehän sulkeutumista seuraa masennus, josta voi päästä yli vain luottamalla siihen, että aika on puo­lellamme. Sivilisaation lähestyvän tuhon vääjäämät­tömyys ei ole syy kiirehtiä toimissamme. Rooman romahtaminen kesti vuosisatoja. Lohduksemme tiedämme olevamme osa anti-­imperiaalista liikettä, joka kestää vuosisatoja. Historia ei ole suoraviivai­nen jatkumo, jollaiseksi sitä yleensä luonnehditaan. Ajatukset, ideat ja toimenpiteet kiertävät ja ilmes­tyvät uudestaan aikojen kuluessa ja asiat, joiden kuvittelit kasvavan loputtomasti, loppuvat äkillisesti.

Kuten puutarha kuolee joka talvi, liikkeet ja mel­lakat alkavat, antavat meille jännitystä ja energiaa ja sitten hiipuvat pois. Jos ymmärrämme itsemme aikojen läpi kestävänä voimana, selviydymme läpi menetystä seuraavan masennuksen uupumatta ja saamme siitä uutta voimaa. Ensi kerralla olemme entistä paremmin valmistautuneita.

 

Ihmiset ryhmittyvät permakulttuuritiloille keskustan ulkopuolelle valmiina jakamaan ruokaa niille tuhansille, jotka ovat vallanneet Woodruff Parkin. Rekkatiimit odottavat kaupungin länsipuolella varastorakennuksessa ajaakseen hylätyille hotelleille ja teollisuusjätelaitoksille keräämään »raaka-­aineita«—metallia, puuta, keittiökalusteita—joita voidaan käyttää tiiliuunien ja uuden talon rakentamiseen. Kahvila keskustassa toimii sisäänkäyntinä vierailijoille ja uusille tovereille, ja kapinalliset ympäri osavaltiota, aluetta, maata, jopa maailmaa käyvät siellä piipahtamassa. Yökerho päästää hulinaksi menneen mielenosoituksen osallistujat tanssilattialle sekoittumaan muiden joukkoon ja päästelemään höyryjä. Piraattiradiot lähettävät lähetyksiään salaisista paikoista kaupungin ulkopuolelta kiihottaakseen mieliä ja levittääkseen harhaoppeja metropolin sydämeen. Yliopiston kopiokoneet on hakkeroitu jakelemaan ilmaisia tulosteita viikonlopun yleiskokouksen käyttöön, sillä kirjapaino käy jo ylikierroksilla. Ystävä kävelee kaupasta reppu täynnä tavaraa ja iskee silmää. Lääkärit ja terapeutit ovat valmiina hoitamaan illan mellakoista seuraavia vammoja. Perheasunto järvellä on sisustettu uudelleen niin, että siellä voi majoittua sata ihmistä kesän strategiakokouksen aikana. Hiljalleen jokin kasvaa kasvamistaan.

EMME TARVITSE SANOJA EMMEKÄ LUPAUKSIA, VAAN PIENTEN TODELLISUUKSIEN HIDASTA KASAUTUMISTA

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *